KANSALAISYHTEISKUNTA SOSIAALIPOLITIIKASSA – KOHTI LIBERAALIA MALLIA?

Tämän blogin valmis päivitetty versio julkaistaan 1.10.26

Monissa yhteiskunnissa, kuten myös Suomessa, kansalaisyhteiskunnalla on merkittävä rooli sosiaalipolitiikan toteutuksessa.

Viime vuosina kansalaisjärjestöjen asema yhteiskunnassa on noussut politiikassa erityisesti esille Petteri Orpon (kok.) hallituksen kansalaisjärjestöstrategian ja kansalaisjärjestöjen rahoitukseen kohdistuvien budjettileikkausten takia.

Tänä vuonna erityistä huomiota on herättänyt sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydmanin (ps.) pyrkimys rajoittaa vuoden 2027 valtionavustuksia järjestöiltä, joiden ”toiminta on keskittynyt yhteiskunnalliseen vaikuttamis- tai neuvontatyöhön” tai ”jotka keskittyvät pääasiassa yhteen tiettyyn ei-terveysperusteiseen tausta- tai identiteettiryhmään”. Palaan tähän aiheeseen blogin lopussa.

VALTIO, TALOUS / MARKKINAT JA KANSALAISYHTEISKUNTA

Modernin yhteiskunnan institutionaalista järjestystä luonnehditaan usein sanomalla, että se jakautuu 1) politiikkaan, 2) markkinoihin tai talouteen sekä 3) kansalaisyhteiskuntaan. ”Kansalaisyhteiskunta” tarkoittaa kaikkia niitä yhteiskunnallisia organisaatioita, järjestöjä, epämuodollisia ryhmiä ja yksilöitä, jotka eivät kuulu politiikkaan, markkinoihin tai talouteen. Esimerkiksi erilaiset järjestöt ja epämuodolliset ryhmät, jotka harjoittavat yhteistoimintaa, kuuluvat kansalaisyhteiskuntaan. Kansalaisyhteiskunta on institutionaalinen alue modernissa yhteiskunnassa, mutta usein puhuttaessa kansalaisyhteiskunnasta, viitataan itseasiassa kansalaisyhteiskunnan organisaatioihin, kuten esimerkiksi Mieli Mielenterveys ry:hyn.

Politiikka, markkinat ja kansalaisyhteiskunta edustavat erilaisia sosiaalisen integraation, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tai ihmisten sosiaalistumisen muotoja. Politiikka perustuu valtasuhteille. Markkinat ja talous perustuvat periaatteessa itsenäisten markkinatoimijoiden väliselle vaihdannalle. Kansalaisyhteiskunta taas edistää yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä. Näiden sosiaalistumisen tapojen väliset erot toimivat myös periaatteellisina rajoina poliittisten suuntausten välillä. Oikeisto on perinteisesti ollut markkinasuuntautunut ja vasemmisto kannattanut yhteiskunnan ja talouden poliittista sääntelyä.

Vaikka nämä kolme institutionaalista aluetta voidaan periaatteessa erottaa toisistaan, niiden välillä on silti paljon päällekkäisyyttä ja keskinäistä riippuvuutta. Esimerkiksi poliittisten puolueiden perusta on kansalaisyhteiskunnan vapaassa järjestäytymisessä, mutta toisaalta ne ovat hyvin läheisesti kytköksissä valtioon. Niitä voi pitää laajennetun valtion osina. ”Laajennettuun valtioon” kuuluvat muodollisen valtiokoneiston lisäksi siihen läheisesti liittyvät organisaatiot, kuten poliittiset puolueet, valtion omistamat yritykset, ainakin osa tiedotusvälineistä, kunnat ja alueelliset viranomaiset, koulutus kokonaisuudessaan.

KANSALAISYHTEISKUNNAN MONET ROOLIT

Suhteessa sosiaalipolitiikkaan kansalaisyhteiskunnalla ja sen organisaatioilla on useita rooleja, funktioita ja tehtäviä (käytin alla olevan listan tekemisen apuna SciSpace-tekoälypalvelua):

·       Kansalaisyhteiskunnan toimijat välittävät yksilöiden, perheiden ja kotitalouksien suhteita politiikkaan ja talouteen. Ilman näitä organisaatioita erilliset yksilöt olisivat varsin avuttomia suhteessa politiikan ja talouden hyvin organisoituneisiin toimijoihin; he muodostaisivat ”yksinäisten lauman” (ks. The Lonely Crowd). Kansalaisyhteiskunnan toimijat edustavat ja ajavat eri ryhmien intressejä suhteessa politiikkaan, markkinoihin ja talouteen. Ne ovat monesti osallistuneet sosiaalipoliittisiin ratkaisuihin vaikuttamalla politiikan agendan sisältöihin, ratkaisujen muotoiluihin, ohjelmien toteuttamiseen ja arviointiin.

·       Kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoiset ja ammattilaiset tuottavat sosiaalipoliittisia palveluja ja ylläpitävät paikallisia yhteisöjä esimerkiksi urheilu- ja metsästysseurojen muodossa. Joissakin tapauksissa suuri osa palveluista pohjautuu vapaaehtoisten työpanokseen, kuten vapaaehtoispalokuntien ja meripelastuksen kohdalla näkyy.

·       Kansalaisyhteiskunnalla on myös innovatiivinen rooli: se tuo esille ja kokeilee uusia sosiaalipolitiikan palveluja ja ratkaisuja. Esimerkkinä tällaisesta kansalaisyhteiskunnan parista lähteneestä innovaatiosta voi mainita suomalaisen päivähoitojärjestelmän (ks. Yhteiskunnallinen yritys, s.213–215)

·       Kuten jo edellä mainittiin, kansalaisyhteiskunnan ja yhteiskunnan muiden institutionaalisten alueiden välillä on läheistä vuorovaikutusta ja ne ovat toisistaan riippuvaisia, vaikka niiden toimijat mielellään korostavatkin itsenäisyyttään. Tällä vuorovaikutuksella on monia muotoja. Monissa maissa kansalaisyhteiskunnan organisaatiot tuottavat osan sosiaalisista palveluista, ja julkinen sektori rahoittaa näiden palvelujen tuotantoa. Usein palveluja tuottaminen on yhteistuottamista (ks. The Collaborative Turn in the Nordic Welfare States). Institutionaalisten alueiden yhteen kietoutuminen tulee näkyviin myös hybridisissä organisaatiomuodoissa, kuten yhteiskunnallisissa yrityksissä (ks. luku Hybridisyys kolmannen sektorinsosiaali- ja terveyspalveluissa teoksessa Yhteiskunnallinen yritys).

KANSALAISYHTEISKUNNAN RAKENTEET JA MUUTOKSEN DYNAMIIKKA

Eri yhteiskunnissa kansalaisjärjestöjen, valtion, markkinoiden tai talouden toimijoiden sekä muiden yhteiskunnallisten toimijoiden suhteet ovat järjestäytyneet eri tavoilla. Esimerkiksi klassikoksi muodostuneen Gøsta Esping-Andersen:in jaottelun mukaan länsimaiset hyvinvointivaltiot jakautuvat kolmeen pääryhmään: liberaaliin, konservatiiviseen ja sosialidemokraattiseen hyvinvointivaltion malliin.

Rakar ja Kolarič (2025) luokittelevat artikkelissaan Development of Civil Society Organizations—Caught Up in the Framework of Different Welfare Systems hyvinvointijärjestelmät viiteen ryhmään. Ryhmittelyn perustana on yhteiskunnan eri instituutioiden ja toimijoiden ensisijaisuus (hierarkia) ja kansalaisyhteiskunnan asema niissä. Ryhmät ovat seuraavat:

1. Liberaali hyvinvointijärjestelmä, jossa toimijoiden hierarkia on: markkinat – kansalaisyhteiskunta / yhteisöt – valtio.

2. Konservatiivinen ja korporatiivinen hyvinvointijärjestelmä: kvasi-markkinat – valtio – yhteisöt / kansalaisyhteiskunta.

3. Sosialidemokraattinen hyvinvointijärjestelmä: valtio – markkinat – kansalaisyhteiskunta / yhteisöt.  

4. Katolinen hyvinvointijärjestelmä: yhteisöt / kansalaisyhteiskunta – markkinat – valtio.

5. Edesmennyt valtiososialistinen hyvinvointijärjestelmä: valtio – yhteisöt / kansalaisyhteiskunta – pimeät markkinat.

Tämä luokittelu sopii hyvin yhteen blogin alussa tehdyn yhteiskunnan institutionaalisen kolmijaon kanssa: liberaali hyvinvointijärjestelmä painottaa markkinayhteiskunnallistumisen painoarvoa sosiaalisen integraation tärkeimpänä muotona ja niin edelleen.

Tässä ja muissa samankaltaisissa luokitteluissa ei mielestäni kannata juuttua itse luokitteluun ja sen rajanvetoihin a’la, miten kukin maa sijoittuu luokittelussa, vaan huomiota kannattaa kiinnittää eri hyvinvointijärjestelmien dynamiikkaan. Esimerkiksi liberaali hyvinvointijärjestelmä painottaa markkinoiden merkitystä hyvinvoinnin tuottajana (vrt. ”Työllisyys on parasta sosiaalipolitiikkaa.”). Myös ongelmien ilmaantuessa liberaalissa mallissa pyritään todennäköisesti ratkaisemaan niitä markkinoiden avulla, ja etenkin valtion interventioihin suhtaudutaan periaatteessa kielteisesti.

KOHTI LIBERAALIA MALLIA?

Suomalaista hyvinvointijärjestelmää voi luonnehtia yllä esitetyn luokittelun mukaisesti ”sosialidemokraattiseksi”, vaikka sen luomiseen ja kannatukseen ovatkin Suomessa osallistuneet käytännöllisesti katsoen kaikki poliittisen puolueet. Viime vuosikymmeninä, kun julkisia hyvinvointipalveluja on yksityistetty julkisen sektorin ostopalveluiksi, kansalaisyhteiskunnan organisaatiot ovat joutuneet muuttamaan toimintaansa yritysmuotoiseksi eli kansalaisyhteiskunta on siirtynyt institutionaalisessa järjestyksessä markkinoiden suuntaan.  

Nykyinen Petteri Orpon hallitus on pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan kansalaisyhteiskunnan toimintaan kansalaisjärjestöstrategiansa mukaisesti (ks. https://oikeusministerio.fi/kansalaisjarjestostrategia). Strategiaa perustellaan ”muuttuvalla toimintaympäristöllä”:

”Koska kansalaisjärjestötoiminta ja kansalaisjärjestöjen toimintaympäristö muuttuvat, kansalaisjärjestöillä on tarve kehittää toimintaansa, lisätä yhteistyötään ja uudistaa rakenteitaan.”

Se, että hallitus alkaa järjestelemään kansalaisjärjestöjen toimintaa, sopii hyvin sosialidemokraattiseen hyvinvointimalliin, jossa valtion toiminta on ensisijaista. Lisäksi olisi voinut olla rehellisempää perustella kansalaisjärjestöstrategiaa hallituksen poliittisilla tavoitteilla, eikä ”toimintaympäristön muutoksella”. Valtiokeskeisyys tulee myös näkyviin strategian toimeenpanossa:

”Poikkihallinnollinen työryhmä koordinoi strategian toimeenpanoa valtioneuvostossa. Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnan ja etnisten suhteiden neuvottelukunnan edustajat kuuluvat myös työryhmään. Työryhmän laajennetussa kokoonpanossa on mukana myös kansalaisjärjestöjä.” 

Strategian sisältönä on kuitenkin liberaalin hyvinvointijärjestelmän mukaisesti järjestöjen julkisen tuen leikkaaminen (ks. https://yle.fi/a/74-20223385) sekä pyrkimys siirtää rahoitusta lahjoitusten suuntaan:

”Tavoitteemme on, että yksityisrahoitukseen perustuva lahjoittamisen kulttuuri kehittyy ja kansalaisjärjestöjen omavaraisuus vahvistuu. Kansalaisjärjestöjen monipuolinen rahoituspohja on tarpeen. Toisena keskeisenä tavoitteenamme on parantaa julkisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan vuorovaikutusta.  Strategian toimeenpano sisältää kansalaisjärjestöille osoitettavien lahjoitusten verovähennysoikeuden laajentamista tietyin ehdoin ja rajoituksin sekä asian laajempaa selvittämistä, valtionavustuslain ja valtionavustuskäytänteiden uudistamista sekä kansalaisyhteiskuntavision muodostamista yhteisen tilannekuvan perusteella.”

Oman lisänsä hallituksen kansalaisyhteiskunnan organisaatioihin kohdistuvaan politiikkaan toi sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman (ps.), kun hän pyrki rajoittamaan vuoden 2027 valtionavustuksia järjestöiltä, joiden ”toiminta on keskittynyt yhteiskunnalliseen vaikuttamis- tai neuvontatyöhön” tai ”jotka keskittyvät pääasiassa yhteen tiettyyn ei-terveysperusteiseen tausta- tai identiteettiryhmään”. Tämä on poliittinen pyrkimys rajoittaa niiden kansalaisjärjestöjen toimintaa, joista Perussuomalaiset eivät pidä. (ks. https://yle.fi/a/74-20243771, https://www.stea.fi/stea-avustusten-myontamisen-kriteerit-tiukkenevat-2027/).

Johtavatko nykyhallituksen toimenpiteet siihen, että suomalainen hyvinvointijärjestelmä muuttuu liberaaliksi? Tuskinpa vain, mutta hallituksen toimenpiteet muuttavat kuitenkin kansalaisyhteiskuntaa kohdistuvaa politiikkaa liberaaliin suuntaan, ainakin mitä tulee rahoitukseen. Poliittisen sisällön kohdalla pyrkimys rajoittaa niiden järjestöjen vaikuttamistoimintaa, joista ei itse pidä ei ole liberaalia politiikkaa, vaan sen vastakohta. Kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden hyvinvointipalveluja tuottava rooli on niin vahva, että niiden tuen lopettaminen tuntuu hyvin epätodennäköiseltä.  

Jossain määrin paradoksaalista on se, että hallitus, joka haluaa profiloitua liberaalina ja markkinamyönteisenä, pyrkii itse asiassa voimakkaasti suuntaamaan ja rajaamaan kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden toimintaa.

LÄHTEET

Rakar, T., & Kolarič, Z. (2025). Development of Civil Society Organizations – Caught Up in the Framework of Different Welfare Systems. Social Sciences, 14(3), 182. https://doi.org/10.3390/socsci14030182