ABDULRAZAK GURNAH: KIVISYDÄN / GRAVEL HEART

This book review is written in Finnish, but you may easily translate it into English, or into number of other languages, by using Google translator on the left-hand side of this web page.

 JUONI

Kivisydän- romaani kertoo sansibarilaisesta pojasta, Salimista, josta kasvaa romaanin aikana mies. Kertomus alkaa 1950-luvulta, jolloin Tansania oli Britannian siirtomaa (ennen 60-luvun alkua) ja päättynee 2000-luvulle. Salim saa islamilaisen kasvatuksen Sansibarissa, mutta hänestä ei kehkeydy uskovaista. Hänen isänsä muuttaa pois kotoa äidin uskottomuuden takia Salimin ollessa lapsi. Tämä näyttäytyy lapselle hylkäämisenä:

”Isäni ei halunnut minua. Sain tietää sen jo nuorena, jo ennen kuin ymmärsin, mistä jäin paitsi, ja kauan ennen kuin osasin arvailla syytä siihen.”

 Äiti päätyy uuteen liittoon varakkaan miehen kanssa, joka pakotti hänet uskottomuuteen. Tansanian Britannian lähetystössä työskentelevä sukulaismies auttaa Salimia muuttamaan Lontooseen ja saamaan opiskelupaikan yliopistossa. Sukulaismiehen painostuksesta Salim opiskelee ensin lakia, mutta se ei kiinnosta häntä, vaan hän muuttaa pois lähettilään perheen luota ja alkaa opiskelemaan kirjallisuutta. Hän valmistuu yliopistosta, saa työpaikan ja ostaa itselleen asunnon. Seurustelusuhteet naisten kanssa jäävät suhteellisen lyhyiksi ja yksi niistä loppuu rasistisista syistä, kun valkoisen naisen sukulaiset painostavat hän lopettamaan parisuhteen Salimin kanssa.

Kirjan loppupuolella Salim matkustaa käymään Sansibarissa. Tällöin hänen isänsä kertoo hänelle elämäntarinansa, ja Salim saa kuulla isältään, että tämä oli hylännyt perheensä ja poikansa vaimonsa uskottomuuden takia. Isä oli asunut monet vuodet yksinään, mutta yhdessä vaiheessa isän isä, joka oli harras muslimi, oli hakenut isän Malesiaan, jossa isän isä oli aktiivinen ja arvostettu uskonnollisen yhteisön johtohahmo. Salimin isä kuvaa isänsä hautajaisia Kuala Lumpurissa:

”Kuala Lumpurissa ymmärsin, että isäni usko oli vahva, ei vain Jumalaan vaan myös ihmisiin. Minä sen sijaan olin menettänyt uskoni ihmisiin, mutta kun näin, kuinka hän eli elämäänsä, havahduin ajattelemaan, että siinä piili mahdollisuus. --- Satamäärin ihmisiä marssi hänen hautajaissaatossaan Kuala Lumpurissa.”

Romaanin lopussa Salimin äiti ja isä ovat kuolleet, ja hän palaa Lontooseen.

FIKTION TULKINNASTA

Ennen kuin siirryn Gurnahin romaanin tulkintaan, pohdin hieman sitä, mistä kertomuksen tulkinnassa on kyse. Lähden tässä siitä, että fiktiivinen kirjallisuus koostuu keksityistä tarinoista. Tarinat ovat keksittyjä silloinkin, kun kertomuksen tyyli on korostetun realistinen, tai niiden väitetään perustuvaan todellisiin tapahtumiin.  

Usein myös tapahtuminen historialliset ja tieteelliset kuvaukset noudattavat tarinallisuuden vaatimuksia, yksinkertaistavat toimintaa ja sen motiiveja, luovat roistoja, uhreja ja sankareita, kaunistelevat voittajia ja rumentavat häviäjiä. Sekä fakta että fiktio voivat toimia myyttisten rakenteiden ja maailmankuvien ehdoilla (ks. esim. Mary Midgley: The Myths We Live By). Tässä mielessä myös asiakirjallisuuden ja tieteellisten tekstien tulkinnassa voisi käyttää samoja näkökulmia kuin fiktion tulkinnassa. Ehkäpä palaan tähän mielenkiintoiseen aiheeseen joskus myöhemmin, mutta tässä kirjoituksessa riittää todeta, että tarinallisuuden näkökulma ja sen kerronnan keinot ulottuvat selvästi laajemmaksi, kuin vain kaunokirjallisuuden ymmärtämiseen.

Faktalla ja fiktiolla, tieteellä ja taiteella on mielestäni yksi ratkaiseva ero: tulkinnan erilaiset roolit. Tieteellinen teksti ihanteena on pyrkimys yksiselitteissyyteen ja selkeyteen.  Näin on ainakin tieteellisen tekstin modernissa, ei siis postmodernissa, muodossa. Tieteellinen teksti pyrkii määrittelemään käyttämänsä käsitteet mahdollisimman yksiselitteisesti, ja se pyrkii muutenkin välttämään monitulkintaisuutta, ja sen ainakin tulisi pyrkiä välttämään metaforia, joita arkipäivän kielenkäytössä on paljon.

Toisin on kaunokirjallisessa ilmaisussa, siinä käytetään laveaa ilmaisua, annetaan lukijalle informaatiota tipoittain, eikä häikäillä metaforien tai symboliikan kanssa. Miksi näin?

Taiteen tarkoituksena on tuottaa lukijalleen tunnekokemuksia, oivalluksia ja yllättäviä näkökulmia. Helpommin kuin tiede, taide voi myös tuottaa kokemuksia ja tunnetiloja, jotka ovat sisäisesti ristiriitaisia. Taiteen päämääränä on usein esittää kysymyksiä, ei varmoja vastauksia.  Taide vie sanomaansa eteenpäin henkilökohtaisen kokemuksen voimalla. Taideteoksen symbolisuuden ja tahallisen epämääräisyyden takia lukijan on ponnisteltava tekstin tulkinnan kanssa; teksti ei suoraan sano, mikä tai mitä ovat sen teemat tai sanomat. Lukijan on mielessään täytettävä fiktiivinen tekstin aukot ja kuviteltava tekstin kuvaama maailma täyteen. Jos kaunokirjallinen teksti onnistuu herättämään henkiin lukijan sisäisen kirjoittajan, lukija lukee tekstin loppuun ja kehittää siitä oman tulkintansa. Lukija on siis tekstin viimeinen ja paras kirjoittaja.

Kaunokirjallisen tekstin juoni kertoo konkreettisista tapahtumista, henkilöistä ja kuvitteellisista maailmoista. Juonen lisäksi tekstillä on teema eli aihe, josta teksti kertoo ja josta se esittää väitteen tai kysymyksiä. Fiktiivinen tarina voi esimerkiksi kertoa tarinan kyläyhteisön ristiriitojen täyttämästä elämästä kolmen vuosikymmenen ajan, mutta sen teemana ja sanomana voi olla, että ihmisten tulee rakastaa lähimmäisiään. Jos tällainen tarina onnistuu herättämään lukijassaan tunteen siitä, että ihmisten välisistä ristiriidoista huolimatta lähimmäisen rakkaus on tarpeen, se on ajanut asiansa.

Fiktion kirjoittajalle annetaan usein ohje, ettei tule kertoa asiasta suoraan, vaan tulee näyttää se. Tämä ohje ei niinkään koske tekstin juonta tai tapahtumia kuin sen teemaa tai sanomaa, syytä miksi se on kirjoitettu. Kun lukija joutuu itse hahmottamaan tekstin teeman ja sanoman mielessään, hänelle syntyy siitä omakohtainen kokemus. Omakohtaista kokemusta ja tunnetta ei synny, jos lukijalle esimerkiksi latteasti sanotaan: Rakasta lähimmäistäsi. Näin tehdään asiatekstissä, joka kertoo selväsanaisesti johtopäätöksensä.

SISÄKKÄISTEN KEHIEN RAKENNE

Kivisydämen kertomus rakentuu sisäkkäisinä kehinä: keskuksena ovat Salimin henkilökohtaiset kokemukset, ajatukset ja tunteen; seuraavana kehänä ovat Salimin perhe: äiti, isä, sukulaiset mukaan lukien Lontoon lähetystössä työskentelevä; laajempana kehänä ovat ystävät, tuttavat ja tyttöystävät; suurimman ulkokehän muodostavat kolonialistinen suhde Britanniaan, Tansanian yhteiskunta, valtio ja politiikka sekä maailmanpolitiikan tapahtumat, kuten islamistien nousu.

Koska romaanin kuvakulmana ovat Salimin kokemukset sisimmäinen kehä saa eniten huomiota. Usein lukijalle kerrotaan vain se, mitä Salim tietää. Esimerkiksi isän katoaminen perheestä esitetään kirjan alussa, siten että isä hylkäsi pienen Salimin, vasta myöhemmin kertomuksen jatkuessa Salimille selviää, miksi isä lähti perheestä. Salimin irrallisuus elämässä pohjautuu hänen perheensä hajoamiseen. Tätä irrallisuutta ystävät, tai tyttöystävät eivät pysty paikkaamaan.

Etäisin kertomuksen rakenteen kehä, kolonialismi, Tansanian politiikka, muutto ja elämä Lontoossa muodostavat tapahtumien taustan, jolle Salim ei tee mitään. Hänellä ei ole juurikaan poliittisia mielipiteitä tai ajatuksia. Romaanissa kerrotaan lyhyesti tansanialaisesta sosialismista, ja Tansanian valtio esiintyy valtaapitävien keinona käyttää hyväkseen omia kansalaisiaan. Pienenä vinoiluna kehitysavun suuntaan voi pitää sitä havaintoa, että norjalaiset tutkivat Tansanian koulutusjärjestelmää syystä, jota Salim ei voi ymmärtää. Salim lopettaa oikeustieteen opinnot kiinnostuksen puutteen vuoksi, mutta ei ole järin innostunut kirjallisuuden opiskelustakaan. Tässäkin kohtaa hänen kiinnittymisensä kulttuuriin ja yhteiskuntaan jää ulkokohtaiseksi.

MIKSI ”KIVISYDÄN”?

Keskeistä romaanin teeman kannalta on Salimin ulkopuolisuus oikeastaan kaikkia ja kaikkea kohtaan (kaikki kirjan rakenteen kehät), mukaan lukien hänen oma sisäisen elämänsä. Tästä syytetään isää heti romaanin alussa, mutta isäkin on oman tragediansa uhri, kuten vaimokin. Todellinen syyllinen on varakas mies, joka pakottaa äidin suhteeseen kanssansa. Nämä yhteydet paljastuvat Salimille vasta kirjan lopussa.

Kaiken tarinassa kerrotun irrallisuuden keskellä on mielenkiintoista, että isän isä, joka on aktiivinen johtajahahmo malesialaisessa muslimiyhteisössä, on romaanin ainoa henkilö, jolla on orgaaninen yhteys yhteisöönsä ja mielekkäitä sosiaalisia suhteita. Teoksessa uskovaisten yhteisö on ainoa paikka, jossa ihmisten yhteisöllisyys toteutuu. Kirjan lopussa flirttaillaankin islamismin suuntaan: 

”Joistakin ihmisistä on hyötyä tässä maailmassa, vaikka he vain kiihottaisivat väkijoukkoja ja uhoaisivat, ja toisista sitten taas ei.”

Kirjan keskeinen teema on siis yksilön irrallisuus ja vieraantuminen sosiaalisista suhteista ja ympäristöstään. Tämä irrallisuus ei palaudu afrikkalaisen siirtolaisen kokemuksiin Lontoossa, vaan on yleisempää luonteeltaan. Tästä syystä kirjan nimi on Kivisydän: sosiaalinen irrallisuus jättää Salimin tunne-elämältään kylmäksi.

Lienee oikein sanoa, että Kivisydän on kertomus, joka esittää kysymyksen yksilön yksinäisyydestä ja vastaa siihen yhteisöllä; toisin kuin esimerkiksi Salingerin Sieppari ruispellossa tai Homeroksen Odysseia, jotka esittävät kysymyksiä, mutta jättävät vastausten pohdinnan lukijoille.