KLARA JA AURINKO (KAZUO ISHIGURO)

Kazuo Ishiguron romaani sijoittuu tulevaisuuteen, jossa lapsia parannellaan biologisesti, jotta he pärjäisivät paremmin sosiaalisessa ja taloudellisessa kilpailussa.  Sitä, miten lasten ruumiillinen muuntelu tapahtuu ja mihin se kohdistuu, ei tarinassa kerrota. Päähenkilönä on Klara-niminen robotti, ”keinotekoinen ystävä”, joka on tuotettu, jotta lapset tai teini-ikäiset eivät kokisi yksinäisyyttä. Klara saa energiansa auringonvalosta, josta hän on kehittänyt itselleen jumala. Aurinko on Klaralle hyväntahtoinen Jumala, jolta hän toivoo ja rukoilee apua ongelmiinsa. Aurinko edustaa elämän energiaa, hyvyyttä ja kaikkivoipaisuutta. Klaran suhde aurinkoon selittää romaanin otsikon.

Varakas nainen ostaa Klaran teini-ikäisen tyttärensä, Josien, seuraksi. Äiti ja Josie asuvat keskenään, isä esiintyy kyllä kirjassa, mutta jää etäiseksi. Tytär on vakavasti sairas ja hänen äitinsä suunnitelma B on, että jos tytär kuolee, niin Klara voi korvata tyttären opittuaan tuntemaan hänet perin pohjin. Klaran yksinäisyyden vähentämisen tehtävä kattaa siis Josien lisäksi myös äidin.

Romaanissa on pari visuaalisesti ja tilallisesti vaikuttavasti kuvattua elokuvallista kohtausta, joissa Klara rukoilee auringolta apua Josien parantumiseen. Josie ei kuitenkaan kuole, vaan parantuu saadessaan auringonvaloa sairasvuoteellaan. Auringonvalosta paraneminen viittaa siihen, että tytär itsekin saattaa olla robotti tai kyborgi, mutta tätä ei sanota suoraan romaanissa. Kyse voi olla myös Klaran toiveajattelusta, joka pohjautuu hänen luomaansa aurinkouskontoon. (Tämähän ei ole mitenkään tavatonta. Ihmisillä on taipumus palvoa jumalana niitä, voimia tai luonnonilmiöitä, joista he ovat riippuvaisia. Tässä mielessä uskonto on realismia.)

Kirjan lopussa äiti ja Josie eivät enää tarvitse Klaraa. Josie on parantunut, kasvaa ja kehittyy. Lopuksi Klara hylätään robottien romuaitaukseen ja jätetään sinne hiipumaan hiljaa pois.

Kirjaa mainostetaan ”ihmisyyden” tutkimisena, Ishuguro puhuu itsekin tästä teemasta kirjaa koskevassa Youtube-haastattelussa, joskaan ei väitä, että kirjassa olisi pääasiassa kyse ”ihmisyydestä”:

https://www.youtube.com/watch?v=PJUvZHnkfGw

”Ihmisyys” on tässä, kuten tavallista, tulkittu moraaliksi ja tunteiksi, ilmiöiksi, joita tavallisesti pidetään ihmisyyden korkeampina arvoina tai ylevinä ilmiöinä. Ihmisyyttä ei tavallisesti tutkita ihmisten typeryyden, julmuuden tai arkipäiväisyyksien, kuten ruumiillisuuden tai ulostamisen kannalta. Koska Klara on robotti, päähenkilön erikoislaatuisuus olisi voinut mahdollistaa ei-inhimillisen toimijan tietoisuuden ja toimintatavan kuvaamisen laajemminkin kuin vain moralistisen ihmisyyden kannalta. Klara on moraalisesti hyvä, mutta jos tarinassa olisi lähestytty moraalia koneen tai tietokoneen näkökulmasta, se olisi voinut avata uuden näkökulman moraalin ja moralisoinnin jokseenkin kuluneeseen teemaan.

Kirjassa on kuitenkin pari kohtaa, joissa on häivähdys ei-inhimillisestä näkökulmasta. Sivulla 90 (Keltaisen kirjaston kovakantinen painos) kerrotaan, miten Klara jäsentää nuoria täynnä olevan huoneen:

 ”Olin joutunut käyttämään paljon aikaa sisäistääkseni huoneen verkon, joka koostui sohvista, pehmeistä suorakaiteen muotoisista kalusteista, matalista pöydistä, ruukkukasveista ja valokuvakirjoista, mutta tila oli muuttanut muotoaan niin, että oli kuin olisin tullut aivan uuteen huoneeseen. --- Eikä siinä kaikki, huonetila oli jakautunut kahdeksikymmeneksineljäksi eri lokeroksi – kahteen eri tasoon – ja ne ulottuivat takaseinään asti. --- Josie oli melkein keskellä huonetta ja puhui kolmen tyttövieraan kanssa. Heidän päänsä lähes koskettavat toisiaan, ja he seisovat siten, että kasvojen yläosa, silmät mukaan lukien, olivat ylemmän tason lokerossa, kun taas suu ja leuka oli ahdettu alempaan lokeroon. Suurin osa lapsista oli pystyssä, jotkut liikkuivat lokerosta toiseen.” 

On olemassa monia kirjoja, joiden tarinoiden päähenkilöt eivät ole ihmisiä. Esimerkiksi Jack Londonin romaani Valkohammas. Pelkään kuitenkin, että näissäkin ei-ihmiset ovat inhimillistettyjä elämiä tai robotteja, jolloin varsinainen ei-ihmisyys jää tarkastelematta ja esittämättä.

Kerronnallisesti kirjassa on useita kohtia, joissa teksti tiivistyy ja sen rytmi sekä sisältö tukevat toisiaan. Tällaisia kohtia ovat Klaran elokuvalliset kohtaukset laskevan auringon valossa ladossa, nuorten kokoontuminen Josien kodin olohuoneessa, tapaaminen kadulla teatterin edessä ihmistungoksen keskellä. Tekstin tiivis rytmi havainnollistaa ja luo ahtauden tuntua ihmisvilinässä. Kirjan alussa on pitkähkö jakso, jossa kuvataan Klaran elämää kaupassa, josta Josien äiti ostaa Klaran. Tällainen rytmin ja kirjoitustavan vaihtelu tuo tekstiin tarpeellista tonaalista vaihtelua ja dynamiikkaa (ks. Jack Grapes: Advanced Method Writing. The Art of Tonal Dynamics). Muuten romaani etenee varsin nopeasti, ainakin verrattuna moneen vanhempaan romaaniin, joissa kerronnan rytmi on viipyilevämpää. Voinee sanoa, että teos on varsin juonikeskeinen.

Kertomuksissa on yleensä sellainen rakenne, että päähenkilö tai -henkilöt pyrkivät johonkin ja joutuvat kamppailemaan erilaisten esteiden kanssa saavuttaakseen haluamansa. Tarinan loppuratkaisussa kerrotaan, miten pyrkimysten kanssa käy. Selkeä ja voimakas muoto tästä perusrakenteesta on ”sankarin matka”, jossa päästään vaikeuksien kautta voittoon, kuten esimerkiksi Odysseiassa. Klara on niin uppoutunut itsettömään seuralaisena ja ystävänä toimimiseen, että minun oli ensin vaikeata hahmottaa, mikä on Klaran kamppailu. Kamppailu on kuitenkin selvä: Klara kamppailee epäitsekkäästi pelastaakseen Josien sairaudelta ja onnistuukin tavallaan tässä, tai ainakin tulkitsee niin, että aurinko pelastaa valollaan Josien. Tavallaan Klaran pyrkimykset ovat päivänselviä, eivätkä moraalisen kannanoton tai ristiriitojen tulosta. Kyseessä on  robotti, joka on luotu keinotekoiseksi ystäväksi auttamaan ihmisiä, jotka ostavat sen.

Mielestäni Klara ei ole aidosti ei-ihminen, vaan toisia palvelevan ihmistyypin kuvaus, ei siis varsinaisesti luonne tai yksilöllinen persoona omine haluineen ja sisäisine ristiriitoineen. Tässä suhteessa Klaran tarina muistuttaa mielestäni Ishiguron kahta aikaisempaa romaania Pitkän päivän iltaa ja Orpoja. Näissäkin on päähenkilöitä, jotka palvelevat muita, ja jotka ovat sosiaalisten tapojen ja instituutioiden vankeja. Tämä siitä huolimatta, että Orvoissa päähenkilön tarina on hyvin seikkailukas. Näiden kirjojen yhteisiä teemoja ovat ihmisten yksinäisyys ja kyvyttömyys tehdä jotain muuta kuin mitä tavat ja instituutiot määräävät. Ishiguro puhuukin yllä linkitetyssä haastattelussa kirjojensa toistuvista teemoista. Myös Klaran tarinan lopputunnelmaksi jää avuttomuus ja melankolia, kun Klara jää yksin romutarhaan hiipumaan hiljaa pois.